Pohdintoja vähemmistöistä, paraurheilusta ja elämästä.

Tytöt ja tyttöys on aina nähty vähän heikkona lenkkinä, koska ”tytöt itkee koko ajan”. Minä en itke, mutta silti kaikki (todistetusti) olettavat minut tytöksi. Olen useasti riidellessäni kuullut kommentin: ”no aijotko itkee vai?” olen rauhallisesti todennut, että en, koska juuri nyt huudan sinulle tässä, näyttääkö siltä että aijon itkeä? Okei, olen ehkä itkenyt raivosta, mutta se on eri asia... Feminiinisillä henkilöillä oletetaan aina olevan todella suuri ja voimakas hoivavietti. Eli aina jos näemme (tai kohtaamme) jotain söpöä, meidän pitäisi muuttua eläviksi sydänsilmä emojeiksi, ja huutaa: oo! En jotenkin jaksa uskoa, että se toimii näin kaikilla..... Minulla on vahva hoivavietti, mutta ei se silti kohdistu kaikkiin söpöihin asioihin ympärilläni. Ja sitäpaitsi: yhtä hyvin pojilla/miesoletetuilla voi olla hoivavietti, se asia ei nimittäin sukupuolta katso... Tosin naisoletetut on aika usein opetettu korostamaan sitä, ja poika/miesoletetut vaijentamaan se kokonaan, joten taas päädytt...

Sivusinkin jo aihetta instagramin puolella, mutta nyt vähän enemmän ränttäystä ja tietysti tilastot! Tyttöys nähdään meidän yhteiskunnassamme vähän nolona asiana, joka oikeastaan on aika söpöä, mutta ei silti mitenkään kannattavaa koska noh.... tytöthän ei ikinä pärjää... Tyttöys voi olla identiteetti, tyyli, rooliasu... (lista jatkuu...) mutta se ei ole kannattavaa! Monessako työpaikkahakemuksessa sanotaan: ”Tyttömäisyydestä on hyötyä”? Niinpä, ei kauhean monessa. Minulle henkilökohtaisesti tyttöys on ehdoton ei, koska en halua tulla rinnastetuksi tytöksi. Tai en ainakaan halua, että minusta käytetään väärää pronominia tai kutsutaan tytöksi. Minulla on feminiininen tyyli, ja näytän aika feminiiniseltä, mutta en pyytänyt ketään olettamaan sukupuoltani! En halua tulla tungettuksi lokeroon johon en kuulu! Ja kyllä: meillä on normi olettaa ihmisen sukupuoleksi joko sukupuoli A tai B, mutta se ei tarkoita, ettenkö minä voisi olla sukupuolta X ja joku muu sukupuolta Ö, joten yrittäkää olla ...

Sisältövaroitus: teksti sisältää rajua kieltä, ja paljon sarkasmia. Kuinkakohan monesti minua on käsketty rauhoittumaan kun olen vähän korottanut ääntäni tuodakseni mielipiteeni julki? Viimeksi tänään kuulin koulussa, miten miespuolinen opettaja käski naisoletettua oppilasta ”rauhoittumaan vähän”, koska hän nauroi kovaäänisesti. Siis eiikö nauru ole rentoutumisen merkki? Ei ilmeisestikkään silloin, kun ollaan keski-ikäisen miehen tunnilla, ja puhe on tytöstä. Ristiriitaista tästä tulee silloin, kun mietimme, monestikkohan poika/miesoletettuja käsketään ”rauhoittumaan vähän”, yhden pienen naurun takia, joka ei edes häirinnyt tuntia! Niimpä, harvemmin. Pojat saavat olla levottomia, eikä heitä käsketä rauhoittumaan. Heitä käsketään keskittymään, joka ilmeisesti on paljon miehisempää kuin rauhoittuminen. Taidampa tästä lähtien sanoa miehille (sillä kyllä, he ovat aina miesoletettuja), jotka käskevät minua ”rauhoittumaan vähän”, että rauhoituppa itse, ja mieti onko se kivaa. Olen ihmeissäni...