VIHREÄÄ VALOA

 

Tänään (10.10) on maailman mielenterveyspäivä, ja tänään näytetään vihreää valoa mielenterveydelle, ja kaikille yhdenvertaisesti. Eli pukeudu siis vihreään (sukat, pipo, huivi, tyynyliina, lakana jne.) ota itsestäsi kuva ja postaa jonnekkin. Tue läheisiäsi kriiseissä ja muista itsekkin hakea apua kun arki käy liian raskaaksi.

 

Kun yhteiskunta antaa ymmärtää, että vain he jotka saavat hyviä tuloksia, menestyvät ja tekevät suuna päänä ovat jonkin arvoisia, tulee väkisinkin hieman nihkeä fiilis. Sillä näistä ”menestystarinoista” näytetään AINA vain se yksi puoli. Se puoli, jossa kaikki on ruusun hohtoista ja glitteristä. Se versio, joka nähdään jokaisen unelmissa ja siinä, millainen pitäisi olla. Mutta entäs se toinen puoli? Entä ne toiset puolet? Sillä kolikollahan on aina toinenkin kääntöpuoli, joten kaippa tälläisillä tarinoillakin on. Omalla kohdallani ylisuorittaminen on usein liittynyt (ja liittyy yhä)  arvottomuuden tunteeseen. Siihen, että on pitänyt todistella itselleen ja muille, että riittää ja on arvokas, että pystyy ja osaa ja on onnistunut. Tämä tuo tietysti hienoja tuloksia, mutta se kääntöpuoli ei ole ollut mitenkään kaunista katseltavaa. Yläasteella ylisuoritin koko ajan. Sain ensin hyviä numeroita siksi, että halusin, mutta lopulta sain hyviä numeroita koska minun oli pakko. Tai koin, että oli pakko. Kaikki olettivat sitä, ja kun kaikki olettivat ja halusivat sitä, minäkin oletin ja halusin sitä. Tai niin ainakin vakuuttelin itselleni. Jossain vaiheessa aloin ahdistua kokeista ja läksyistä niin paljon, että elämäni tuntui pyörivän vain niiden ympärillä. Halusin päästä eroon koko koulusta. Mielestäni vaihtoehtoja oli vain kaksi: pitää tasoa, tai lopettaa täysin. Ja koska lopettaminen ei tietenkään ollut vaihtoehto, pidin yllä tasoa. Ja pidin yllä muuria siitä, että kaikki oli hyvin, vaikkei mikään ollut ollut hyvin enää siinä vaiheessa. Saatoin olla lähellä paniikkikohtausta ennen koetta, ahdistuin kun minulla oli vain viikko aikaa lukea, liian iso koealue musersi minut. Koska en ikinä pystyisi omaksumaan kuuttakymmentä sivua täydellisesti viikossa. Jos joku olisi silloin sanonut minulle, ettei minun ole pakko jaksaa olla täydellinen, en tiedä olisinko uskonut. En tiedä uskonko vieläkään. Olen silti ikuisesti kiitollinen niille ihmisille, jotka hokevat minun riittävän ilman ylisuorittamistakin.

 

Tällä tarkoitan siis sitä, että on hyvin valheellista näyttää mediassa vain se puoli ihmisistä, jotka menestyvät ja onnistuvat, muttei koskaan sitä, mitä se vaatii. Melko varmasti se vaatii uhrauksia, paljon töitä, mahdollisesti ahdistusta, paniikkia, mielenterveysongelmia. Eikä kukaan kuitenkaan halua kuulla menestyjältä, että menestyjä on masentunut. Koska ulospäin näyttää siltä, että kaikki on hyvin! Ja jos kaikki näyttää olevan hyvin, silloin kaiken on oltava hyvin. Eikö? No ei todellakaan. Se, että sinä et välttämättä näe kuka kamppailee mielenterveyden kanssa, ei tarkoita, ettei hän kamppailisisi sen kanssa joka päivä. Joskus ahdistus vie jalat alta ja lukitsee hengityksen kurkkuun. Silloin tärkeintä on olla läsnä, näyttää vihreää valoa ja vakuuttaa, ettei mene minnekkään. Että on siinä, vaikka maailma kaatuisi ja olisi kuinka vaikeaa. On tärkeää muistuttaa, että ne helpommat päivät tulevat kyllä. Ne vaaleamman harmaat, jolloin on jo helpompi hengittää ja jalat nousevat kevyemmin.

 

Muistetaan siis katsoa ne kaikki puolet tarinoista, ja ollaan läsnä toisillemme. Muistakaa, että on tosi ookoo, jos ei aina jaksa. Ei tarvitse ylisuorittaa, tai olla täydellinen. Jokainen on täydellinen epätäydellisenä, kokonaisuutena sirpaleita ja säröjä. Kauniina mosaiikkina.

 

AVUN HAKEMINEN

 

Jotenkin tuntuu, että avun hakeminen mielenterveysongelmiin on todella stigmatisoitua. On jollain lailla väärin myöntää olevansa heikko tai pystymätön, vaikka ne jotka sen myöntävät ovat vahvoja ja rohkeita.

   ”En pysty tähän yksin, en jaksa, tarvitsen apua.”

Sen sanominen ääneen vaatii todella paljon rohkeutta. Se vaatii sen, että on uskaltanut käsitellä sen itsekseen, ja myöntänyt itselleen, ettei jaksa ilman apua. Sillä jos oikeasti tuntuu siltä, ettet jaksa aamulla nousta ylös, pyydä apua. Kerro vanhemmille, ystävälle, kumppanille, luotettavalle työkaverille, psykologille, kuraattorille, opettajalle… jatkuu… pää asia on, ettet jää asian kanssa yksin, että saat apua, että joku kuuntelee ja välittää. Ja minä puhun nyt kokemuksesta.

Jotkut asiat ovat toki sellaisia, etteivät muut kuin ammattilaiset voi auttaa. Silloin kannattaa varata aika esimerkiksi koulukuraattorille, jos koulussa on sellainen, tai soittaa jonnekkin monista tukipuhelimista. Netissä on chatteja joissa voi kertoa anonyymisti ammattilaiselle, tai voi hakeutua terveydenhoidon piiriin. Tärkeintä on, että saat apua, etkä jää yksin.

 

VÄHEMMISTÖLÄISYYS + MIELENTERVEYSONGELMAT

 

    Vammaisena…

Kun on lähes koko elämänsä kokenut olevansa taakka lähipiirille, ei ymmärrettävästi halua huolestuttaa heitä yhtään enempää. Niimpä voi olla todella vaikeaa myöntää, että kyllä, tämäkin on ongelmana… Itse en ole vieläkään myöntänyt ahdistustani perheelleni, koska en halua huolestuttaa heitä yhtään enempää. Tosin suurin osa heistä on varmaan osannut lukea rivien välistä.

 

Yksi ongelman isoimmista boostaajista, on myytti kiitollisesta ja onnellisesta, positiivisesta vammaisesta. Ja hitto minä vihaan tätä myyttiä! Kaikki vammaiset eivät ole onnellisia tai kiitollisia. Me olemme väsyneitä, kiukkuisia ja ärtyneitä. Masentuneita, ahdistuneita ja meillä on mielenterveysongelmia. Myös meidän joukossamme ilmenee OCD:tä, ADHD:tä, ADD:tä, skitsofreniaa, BPB:tä ja muita näiden kaltaisia. Me vammaiset emme ole mitenkään immuuneja mielenterveysongelmille, vaan toden näköisesti vedämme niitä yhä enemmän puoleemme, koska meidän oletetaan olevan hirmuisen kiitollisia ja jaksavia ja pystyviä. Vaikka oikeasti haluaisimme vain huutaa ja karjua.

 

   LGBT…

Kun saa koko ajan kuulla olevansa lähes tulkoon vitsi, ettei sinua ole olemassa, ja ettet saisi rakastaa niitä keitä rakastat, tuntee väkisinkin olevansa aika tiukilla jaksamisen kanssa.

Saman henkisten kanssa on helppo olla, mutta heti kun huoneeseen astuu trans- tai homofobi (tai hyvällä tuurilla molemmat), alkaa heti analysoida itseään liikaa: mitä sanon? mitä teen? miten liikun? miten puhun kumppanilleni? miten puhun itsestäni? Flirttailenko? etc.

Tälläinen ylianalysointi ei ole hirveän terveellistä, eikä sekään, että saa jatkuvasti kuulla olevansa olematon. Ja surullista kyllä, mielenterveysongelmat ovat melko yleisiä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöissä. Tosin yhteisö on monelle myös se paikka, mistä saa voimaa.

 

Näytetään tänään, ja joka päivä vihreää valoa kaikille, hymyillään kunhan päästään maskeista ja pyydetään&tarjotaan apua.

/R.